Heti ensimmäiseksi ilmoitan, että mieleni ei ole pitkään aikaan tehnyt kirjoittaa mistään kirjasta niin kuin minun nyt tekee mieli kirjoittaa tästä.
On elokuu ja Tukholman ylle on ilmestynyt omituinen sähkökenttä. Päänsärky vaivaa kaikkia, sähkölaitteet eivät mene pois päältä, lämpötila on turhankin korkea. Ja sitten - sitten tapahtuu jotain. Aivan yhtäkkiä, ilman kamppailua, kenttä häviää, päästämättä ääntäkään. Mutta jokin on silti muuttunut, eikä ihmisillä ole aavistustakaan mitä se tulee aiheuttamaan: kuolleet ovat heränneet henkiin. (No joo joo, dramatisoin vähän, ainoastaan ne jotka on olleet kuolleina kaksi kuukautta tai alle.)
Kuinka kuolleita käsitellään on perusteellinen kirja aiheesta. Kunnioitan Lindqvistiä siitä, kuinka yksityiskohtaisesti hän on jaksanut kuvata ihmisten hämminkiä ja tapahtumia kohtalokkaan yön jälkeen.
Kirjassa seurataan aika pitkälti myös "henkiinheränneiden" läheisten ja omaisten kamppailua tunteidensa kanssa. Joukkoon kuuluvat muun muassa David Zetterberg, jonka vaimo Eva on hänelle kaikki kaikessa, Gustav Mahler, eläkkeelle jäänyt toimittaja jonka lapsenlapsi on kuollut hieman alle kaksi kuukautta sitten ja Elvy ja Flora, isoäiti ja tämän lapsenlapsi, joilla molemmilla on telepaattisia kykyjä.
Kuolemahan on meille itsestään selvä asia, eikö? Sitä syntyy, elää ja kuolee. On alku ja loppu ja kaikki niiden välistä. Vai onko? Jos kuolemaa ei ole, onko mikään enää itsestään selvää?
Pidän Lindqvistin tavasta livauttaa lukujen väliin lainauksia. Varsinkin kun usein siellä on kamaa muun muassa Morrisseyltä, hehheh... (Mitä, fani? Minäkö?)
Kertomuksen alku oli jossain määrin pitkäveteinen, mutta loppujen lopuksi vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kunnes sitä saavuttaa lopun, joka omasta mielestäni oli upea päätös tälle kirjalle.
Itselleni tässä kirjassa oli jatkuvasti esillä kaksi kysymystä, enkä aikonut hellittää ennen kuin saisin vastaukset niihin:
1. Mitä kuolleet tahtovat elävistä?
2. Mitä elävät tahtovat kuolleista?
Liitän tähän vielä pätkän tekstistä:
"Se ei ole itsestään selvää.
Vihreä voima, joka saa kukan nousemaan, ei ole itsestään selvä. Kaikki on työtä, ponnistelua. Lahja. Se voidaan ottaa meiltä. Ja se voidaan antaa takaisin."
Kiitän ja kumarran tältä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti