maanantai 20. tammikuuta 2014

Viimeinen viestimme

 Täällä Liesel. Heti alkuun pahoitteluni (taas) siitä, ettemme ole kirjoittaneet mitään, mutta syy siihen selviääkin kun luette pidemmälle.

Olemme jo jonkin aikaa miettineet, onko tässä blogissa nyt yhtään mitään järkeä. Otin asian puheeksi joululoman päätyttyä ja olemme jättäneet jutun hautumaan. Alle tuntia aikaisemmin tänään puimme asian viimein läpi ja saimme selvitettyä ainakin yhden asian: lopetamme tämän blogin kirjoittamisen.

Tämä on ollut joka tapauksessa hauska kokeilu ja olen iloinen että sen teimme, mutta totuus on, että tämä tuntuu liian työläältä. Myönnetään, että olemme molemmat laiskoja, mutta miksi tehdä tätä väkisin. Jatkamme molemmat innokkaina lukijoina ja kirjoittajina, sekä vinkkailemme yhä kirjoja toisillemme.

Olen myös tullut siihen tulokseen, että aion kuitenkin perustaa itsekseni kirjablogin, jonne kirjoitan (ainakin melkein) kaikista lukemistani kirjoista ja mahdollisesti myös mangasta ja muista sarjakuvista. Puhuimme tästäkin äsken ja päätimme, että teen blogin tällä samaisella käyttäjällä, kun kummallakaan ei mitään ongelmaa siinä ole.

Tämä oli kiva kokeilu, mutta siihen se nyt sitten jäi.

Kiitämme ja kumarramme, tällä kertaa ihan oikeasti ja minä jatkan sitten uuden blogin kanssa, kunhan ensin saan sen tehtyä.


 
Ja päätin nyt sitten Rudyn puolesta lisätä tähän kuvan lempparianimehahmoistamme Kidasta (Durarara!!) ja Tamakista (Ouran Highschool Host Club).
 




torstai 2. tammikuuta 2014

John Ajvide Lindqvist - Kuinka kuolleita käsitellään

Täällä Liesel.

Heti ensimmäiseksi ilmoitan, että mieleni ei ole pitkään aikaan tehnyt kirjoittaa mistään kirjasta niin kuin minun nyt tekee mieli kirjoittaa tästä.

On elokuu ja Tukholman ylle on ilmestynyt omituinen sähkökenttä. Päänsärky vaivaa kaikkia, sähkölaitteet eivät mene pois päältä, lämpötila on turhankin korkea. Ja sitten - sitten tapahtuu jotain. Aivan yhtäkkiä, ilman kamppailua, kenttä häviää, päästämättä ääntäkään. Mutta jokin on silti muuttunut, eikä ihmisillä ole aavistustakaan mitä se tulee aiheuttamaan: kuolleet ovat heränneet henkiin. (No joo joo, dramatisoin vähän, ainoastaan ne jotka on olleet kuolleina kaksi kuukautta tai alle.)

Kuinka kuolleita käsitellään on perusteellinen kirja aiheesta. Kunnioitan Lindqvistiä siitä, kuinka yksityiskohtaisesti hän on jaksanut kuvata ihmisten hämminkiä ja tapahtumia kohtalokkaan yön jälkeen.

Kirjassa seurataan aika pitkälti myös "henkiinheränneiden" läheisten ja omaisten kamppailua tunteidensa kanssa. Joukkoon kuuluvat muun muassa David Zetterberg, jonka vaimo Eva on hänelle kaikki kaikessa, Gustav Mahler, eläkkeelle jäänyt toimittaja jonka lapsenlapsi on kuollut hieman alle kaksi kuukautta sitten ja Elvy ja Flora, isoäiti ja tämän lapsenlapsi, joilla molemmilla on telepaattisia kykyjä.


Kuolemahan on meille itsestään selvä asia, eikö? Sitä syntyy, elää ja kuolee. On alku ja loppu ja kaikki niiden välistä. Vai onko? Jos kuolemaa ei ole, onko mikään enää itsestään selvää?

Pidän Lindqvistin tavasta livauttaa lukujen väliin lainauksia. Varsinkin kun usein siellä on kamaa muun muassa Morrisseyltä, hehheh... (Mitä, fani? Minäkö?)

Kertomuksen alku oli jossain määrin pitkäveteinen, mutta loppujen lopuksi vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kunnes sitä saavuttaa lopun, joka omasta mielestäni oli upea päätös tälle kirjalle.

Itselleni tässä kirjassa oli jatkuvasti esillä kaksi kysymystä, enkä aikonut hellittää ennen kuin saisin vastaukset niihin:
1. Mitä kuolleet tahtovat elävistä?
2. Mitä elävät tahtovat kuolleista?

Liitän tähän vielä pätkän tekstistä:
"Se ei ole itsestään selvää.
Vihreä voima, joka saa kukan nousemaan, ei ole itsestään selvä. Kaikki on työtä, ponnistelua. Lahja. Se voidaan ottaa meiltä. Ja se voidaan antaa takaisin."


Kiitän ja kumarran tältä kertaa.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Korjaus edelliseen postaukseen

Liesel korjaa edellistä: vai että on seuraava kirja John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään? Eipäs olekaan! Koska kirjasto on kiinni loppiaiseen asti, on järkevämpää vain sopia, että mikä tahansa Lindqvistin kirjoista kelpaa. Toisin sanoen, Rudy omistaa Ystävät hämärän jälkeen joten lukee sen. Minä luen Kuinka kuolleita käsitellään ja voimme sitten vertailla erillisissä postauksissa teoksia. Itse ihastuin Kultatukka, tähtöseen sitä kesällä lukiessani, joten saatan ehkä jopa siitäkin jotain kommenttia vääntää tänne.

Omasta puolestani, vaikka Kuinka kuolleita käsitellään onkin jo aloitettuna ja hyvällä mallilla, se ei minua yhtä paljoa houkuttele kuin Kultatukka tai Ystis (Minulla on pakottava tarve keksiä kauhukirjoille mukasöpöjä lempinimiä, joita kukaan muu kuin minä ja Rudy ei ymmärrä. Esimerkiksi Kingin Uinu, uinu, lemmikkini on Uinis... Mutta ei siitä nyt sen enempää! :D) Sittenpähän nähdään kolahtaako, ja jos kolahtaa niin kumpi kirja ja kumpaan!

(Joulun kunniaksi käytin tässä viestissä jopa kolme kertaa huutomerkkiä.)

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Tekosyitä ja seuraava kirja

Heips, täällä Liesel! Pahoittelumme siitä, että emme ole vieläkään kirjoittaneet Hämähäkkijumalasta. Kiirettä on pitänyt sekä koulun ja kokeiden (ihan niin kuin me niihin muka luettaisiin...), että omien tekstien kanssa. En ole edes saanut kirjaa käsiini, kun on Rudylla meidän kirjastomme ainoa kappale lainassa. Koska Hämähäkkijumala ei nyt selvästikään inspaa, emme rupea sitä väkisin lukemaan, joten hyppäämme minun vuorooni.

Seuraava kirja on siis John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Steven Chbosky - Elämäni seinäruusuna

Täällä Rudy.

Mielestäni kirja oli epämääräinen ja sekava (Lieselin kommentti: Rudy pelkää suuresti sekavuutta, vaikka omissa teksteissään pitää sitä hyvin tärkeänä). En pitänyt siitä, että teos kirjoitettiin kirjeiden muodossa.

Charlie oli ärsyttävä, vain angstasi omaa elämäänsä. Patrick oli ihan okei, jokin siinä vain oli, saattoi johtua loistavista vitseistä. Sam lähinnä ärsytti, piste. En enää edes muista minkä takia häntä pidin ärsyttävänä, näin vain on. Perheestä ei jäänyt mielikuvaa.

Tapahtumat eivät vähäpätöisyytensä takia jäänyt mieleen, lukuunottamatta Rocky Horror Picture Showta ja kohtausta jossa Charlie on sisarensa kanssa klinikalla siskon ongelmien takia.

Kansi oli harmaa ja tylsä, kuten kirjakin.
Kirjassa ei varsinaisesti ollut selkeää lopetusta.
Hyppäsin vahingossa ratkaisevan aukeaman yli ja sain vasta kirjan palautettuani kirjastoon tietää, että se aukeama oli siinä kirjassa, enkä sitä lukenut.

Seuraavaksi kirjaksi valitsen Neil Gaimanin kirjan Hämähäkkijumala (koska Rudylla on pakkomielle hämiksiin, hehe).

(Liesel pahoittelee sitä, että postaaminen osui juuri maanantaille, joka sattuu olemaan Rudyn angstaamiseen varattu päivä.)



keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Steven Chbosky - Elämäni seinäruusuna

Liesel kirjoittelee, heips!

Elämäni seinäruusuna kertoo syvällisestä, mutta yksinäisestä Charlie-nimisestä pojasta. Hän on nuori joka on keskittänyt elämänsä tarkkailuun seinän vierestä: ketkä ovat yhdessä, ketkä eivät olee yhdessä, kuka on surullinen, kuka on iloinen, kuka on kenen kaveri, kuka puhuu kenestä pahaa. Lukion ensimmäisenä vuonna Charlie saa ystäviä jotka vetävät hänet mukaan maailmaan jota hän on tarkkaillut: bileitä, tyttöystäviä, The Rocky horror picture show, futismatseja, tanssimista etc.

Elämäni seinäruusuna on loistava kirja. Tiesin loppuratkaisun jo ennen kuin sen luin, mutta se ei haitannut.

Ensinnäkin: hahmot. Lemppareitani olivat muun muassa Patrick ja Charlie. Jokainen hahmo on omalla tavallaan hellyyttävä ja jokaisella on omat hetkensä. (Jopa hahmoilla joista en tykännyt, kuten Charlien ärsyttävällä isosiskolla ja uudella ystävällä Mary Elizabethilla.) Kaikilla on omat historiansa ja ongelmansa: Patrickia kutsutaan nimellä "Ei mikään" (vai oliko se ei kukaan?), eikä hänen tapailemansa poika uskalla tulla kaapista. Samilla on ongelmia rakkaudessa, Charliella on ongelmia kaikessa.

En keksi kirjasta yksinkertaisesti mitään pahaa sanottavaa.

Kirja on rehellinen ja aito. Se kertoo asiat suoraan ja mutkittelematta, vaikka välillä henkilöt (tai lukija itse) eivät sitä toivoisikaan. Kirja kerrotaan päiväkirjamuodossa.

En osaa sanoa muuta, koska tämä on sellainen kirja joka täytyy itse lukea ennen kuin ymmärtää täysin siitä kirjoitettuja arvosteluja tai mielipiteitä. Se täytyy itse lukea ja kokea, ja sen takia sanonkin:
lukekaa (ja kokekaa) se.

Darren Shan - Friikkisirkus

Täällä Rudy.
Pahoittelen sitä ettemme ole pitkään aikaan kirjoittaneet, koska en ole vain jaksanut saati viitsinyt (Lieselin korjaus: Rudyn tietokone kiukuttelee, mutta hän nyt syystä tuntemattomasta jätti sen mainitsematta).
(P.S. SPOILER ALERT)

Pidin kaikkein eniten Madam Octasta, koska pidän erityisesti hämähäkeistä näin muutenkin. Larten oli sitten toiseksi paras hahmo kirjassa. Darren oli vaan niin hirveän tyhmä ja stereotypinen. En keksi muista hahmoista mitään sanottavaa.

En odottanut tältä kirjalta juuri mitään. Olin joskus sattumoisin nähnyt pätkän tähän perustuvasta elokuvasta, (Friikkisirkus: vampyyrin oppipoika) näin vain loppupuolen. Sattumoisin luin Tammen julkaisuja joltain nettisivulta ja näin kirjan nimen sieltä. Pitkän odotusajan jälkeen näin sen kirjastossa ja päätin lainata sen.

Kirja olisi saanut olla pitempi, sillä se perustui vain siihen, että Darren ja Steve menivät Friikkisirkukseen, Darrenista tuli vampyyri, hän lavasti oman kuolemansa ja lähti Friikkisirkuksen matkaan.Tapahtumia olisi voinut olla enemmän, mutta jatko-osat korvaavat sen. Jatko-osat menevät (tosin vasta kirjassa Taistelu Aamunkoitteessa, muistaakseni yhdeksäs tai kymmenes osa) huonompaan suuntaan.